Psalmien 137

1 Babelin virtain tykönä me istuimme ja itkimme, kuin me Zionin muistimme.

An den Wassern zu Babel saßen wir und weinten, wenn wir an Zion gedachten.

2 Kanteleemme me ripustimme pajuihin, jotka siellä olivat.

Unsere Harfen hingen wir an die Weiden, die daselbst sind.

3 Siellä he käskivät meidän veisata, jotka meitä vankina pitivät, ja iloita meidän itkussamme: Veisatkaat meille Zionin virsiä.

Denn dort hießen uns singen, die uns gefangen hielten, und in unserm Heulen fröhlich sein: “Singet uns ein Lied von Zion!”

4 Kuinka me veisaisimme Herran veisun vieraalla maalla?

Wie sollten wir des HERRN Lied singen in fremden Landen?

5 Jos minä unohdan sinua, Jerusalem, niin olkoon oikia käteni unohdettu.

Vergesse ich dein, Jerusalem, so werde ich meiner Rechten vergessen.

6 Tarttukoon kieleni suuni lakeen, ellen minä sinua muista, ellen minä tee Jerusalemia ylimmäiseksi ilokseni.

Meine Zunge soll an meinem Gaumen kleben, wo ich nicht dein gedenke, wo ich nicht lasse Jerusalem meine höchste Freude sein.

7 Herra, muista Edomin lapsia Jerusalemin päivänä, jotka sanovat: repikäät maahan hamaan hänen perustukseensa asti.

HERR, gedenke der Kinder Edom den Tag Jerusalems, die da sagten: “Rein ab, rein ab bis auf ihren Boden!”

8 Sinä hävitetty tytär, Babel; autuas on, se joka sinulle kostaa, niinkuin sinä meille tehnyt olet.

Du verstörte Tochter Babel, wohl dem, der dir vergilt, wie du uns getan hast!

9 Autuas on se, joka piskuiset lapses ottaa ja paiskaa kiviin.

Wohl dem, der deine jungen Kinder nimmt und zerschmettert sie an dem Stein!