Job 3

1 Endlich öffnete Hiob den Mund und verfluchte seinen Geburtstag.

Sitte avasi Job suunsa ja kirosi päivänsä.

2 Und Hiob hob an und sprach:

Ja Job vastasi ja sanoi:

3 Verflucht sei der Tag, an dem ich geboren, und die Nacht, die da sprach: es ward ein Knabe empfangen!

Se päivä olkoon kadotettu, jona minä syntynyt olen, ja se yö, jona sanottiin: mies on siinnyt.

4 Dieser Tag müsse finster bleiben: nicht frage nach ihm Gott in der Höhe, noch erglänze über ihm Tageshelle!

Se päivä olkoon pimiä, ja älköön Jumala kysykö ylhäältä sen perään: älköön kirkkaus paistako hänen päällensä.

5 Zurückfordern sollen ihn Finsternis und Tiefdunkel; Wolkendickicht lagere über ihm, und Tagverdüsterung möge ihn erschrecken.

Pimeys ja kuolon varjo peittäköön hänen, olkoon pilvi hänen päällänsä; ja musta päivän sumu tehkään hänen kauhiaksi.

6 Jene Nacht - sie sei ein Raub der Finsternis: nicht soll sie sich freuen unter des Jahres Tagen und in die Zahl der Monde trete sie nicht ein.

Sen yön käsittäköön pimeys, ja älkään iloitko vuosikausien päiväin seassa, ja älkään tulko kuukausien lukuun.

7 Ja, diese Nacht sei unfruchtbar: kein Jubelruf soll sie durchdringen.

Katso, olkoon se yö yksinäinen ja älköön yhtäkään iloa tulko siihen.

8 Es sollen sie verwünschen, die den Tag verfluchen, die fähig sind, den Drachen anzuhetzen.

Ne jotka päivää kiroovat, he kirotkoot sitä, ne jotka ovat valmiit herättämään Leviatania.

9 Es müssen sich verfinstern ihrer Dämmerung Sterne; sie harre auf Licht - umsonst! und niemals schaue sie der Morgenröte Wimpern,

Sen tähdet olkoot pimiät hämärässänsä, odottakoot valkeutta, ja ei tulko, ja älkööt nähkö aamuruskon silmäripsiä,

10 weil sie mir nicht verschloß des Mutterleibes Pforten, nicht barg das Elend vor meinen Augen!

Ettei se sulkenut minun kohtuni ovea, ja ei kätkenyt onnettomuutta silmäini edestä.

11 Warum starb ich nicht im Mutterleibe, verschied ich nicht, als ich herausgetreten aus dem Mutterschoß?

Miksi en minä kuollut äitini kohdussa? Miksi en minä läkähtynyt äitini kohdusta tultuani?

12 Warum empfingen mich Kniee, und wozu Brüste, daß ich sog?

Miksi he ovat ottaneet minun helmaansa? Miksi minä olen nisiä imenyt?

13 So läge ich nun und rastete, wäre entschlafen und hätte Ruhe

Niin minä nyt makaisin, olisin alallani, lepäisin, ja minulla olis lepo.

14 bei Königen und Ratsherren der Länder, die Pyramiden für sich bauten,

Maan kuningasten ja neuvojain kanssa, jotka heillensä rakentavat sitä mikä kylmillä on;

15 oder mit Fürsten, reich an Gold, die ihre Häuser mit Silber füllten.

Eli päämiesten kanssa, joilla kultaa on, ja joiden huoneet ovat täynnä hopiaa;

16 Oder einer verscharrten Fehlgeburt gleich wäre ich nicht ins Dasein getreten, Kindern gleich, die nie das Licht geschaut.

Eli niinkuin keskensyntyneet kätketyt; ja en oliskaan: niinkuin nuoret lapset, jotka ei koskaan valkeutta nähneet.

17 Dort hören Frevler auf mit Toben, dort haben Ruhe, deren Kraft erschöpft.

Siellä täytyy jumalattomain lakata väkivallastansa; siellä ovat ne levossa, jotka paljon vaivaa nähneet ovat;

18 Es rasten die Gefangenen allzumal, sie hören nicht des Fronvogts Ruf.

Siellä on vangeilla rauha muiden kanssa, ja ei kuule vaatian ääntä;

19 Klein und groß gilt dort gleich, und frei ist der Knecht von seinem Herrn!

Siellä ovat sekä pienet että suuret, ja palveliat vapaat isännistänsä:

20 Warum schenkt er dem Elenden das Licht und Tiefbetrübten das Leben? -

Miksi valkeus on annettu vaivaisille, ja elämä murheellisille sydämille?

21 die da harren auf den Tod, er aber kommt nicht, die nach ihm graben, eifriger als nach Schätzen;

Niille, jotka odottavat kuolemaa, ja ei se tule, ja kaivaisivat sitä ennen kuin aarnihautaa?

22 die sich freuen würden bis zum Jubel, jauchzen würden, wenn sie das Grab fänden -

Niille, jotka kovin iloitsevat ja riemuitsevat, että he saisivat haudan?

23 dem Manne, dessen Pfad verborgen ist, den Gott ringsum abgesperrt hat?

Ja sille miehelle, jonka tie kätketty on, ja hänen edestänsä Jumalalta peitetty?

24 Denn Seufzen ward mein täglich Brot, und gleich dem Wasser strömen meine Klagen.

Sillä minun leipäni tykönä minä huokaan, ja minun parkuni vuodatetaan niinkuin vesi,

25 Denn graute mir vor etwas, so traf es mich, und wovor ich schauderte, das ward mir zu Teil.

Sillä jota minä pelkäsin, se tuli minun päälleni, ja mitä minä kartin, tapahtui minulle.

26 Noch fand ich nicht Ruhe, nicht Rast, nicht Frieden, da kam schon neues Toben!

Enkö minä ollut onnellinen? enkö minä ollut rauhassa? eikö minulla ollut hyvä lepo? ja nyt senkaltainen levottomuus tulee.