Jobin 17

1 "Minun henkeni on rikki raastettu, minun päiväni sammuvat, kalmisto on minun osani.

2 Totisesti, pilkka piirittää minua ja silmäni täytyy yhä katsella heidän ynseilyänsä.

3 Aseta puolestani pantti talteesi; kuka muu rupeaisi kättä lyöden minun takaajakseni?

4 Sillä sinä olet sulkenut ymmärrykseltä heidän sydämensä; sentähden sinä et päästä heitä voitolle.

5 Ystäviä kutsutaan osajaolle, mutta omilta lapsilta raukeavat silmät.

6 Minut on pantu kansoille sananlaskuksi; silmille syljettäväksi minä olen tullut.

7 Minun silmäni on hämärtynyt surusta, ja kaikki minun jäseneni ovat kuin varjo.

8 Tästä oikeamieliset hämmästyvät, ja viatonta kuohuttaa jumalattoman meno.

9 Mutta hurskas pysyy tiellänsä, ja se, jolla on puhtaat kädet, kasvaa voimassa.

10 Mutta te kaikki, tulkaa jälleen tänne; en löydä minä viisasta joukostanne.

11 Päiväni ovat menneet, rauenneet ovat aivoitukseni, mitä sydämeni ikävöitsi.

12 Yön he tekevät päiväksi; valo muka lähenee pimeydestä.

13 Jos kuinka toivon, on tuonela asuntoni; minä levitän vuoteeni pimeyteen, (Sheol h7585)

14 minä sanon haudalle: 'Sinä olet isäni', ja madoille: 'Äitini ja sisareni'.

15 Missä on silloin minun toivoni, ja kuka saa minun toivoani katsella?

16 Ne astuvat alas tuonelan salpojen taa, kun yhdessä lepäämme tomussa." (Sheol h7585)