Job 39
1 Knowest thou the season when the Wild Goats of the crags beget? The bringing forth of the hinds, canst thou observe?
Tiedätkö sinä vuorikauristen poikimisajat, valvotko peurojen synnytyskipuja?
2 Canst thou count the months they fulfil? Or knowest thou the time when they give birth?
Lasketko, milloin niiden kuukaudet täyttyvät, ja tiedätkö ajan, milloin ne poikivat?
3 They kneel down, their young, they bring forth; their pains, they throw off;
Ne painautuvat maahan, saavat ilmoille sikiönsä ja vapautuvat synnytystuskistaan.
4 Their young become strong, they grow up in the open field, they go out, and return not unto them.
Niiden vasikat vahvistuvat, kasvavat kedolla; ne lähtevät tiehensä eivätkä enää palaja.
5 Who hath sent forth the Wild Ass free? And, the bands of the swift-runner, who hath loosed?
Kuka on laskenut villiaasin vapaaksi, kuka irroittanut metsäaasin siteet,
6 Whose house I have made the waste plain, and his dwellings, the land of salt:
sen, jolle minä annoin aavikon asunnoksi ja suola-aron asuinsijaksi?
7 He laugheth at the throng of the city, The shoutings of the driver, he heareth not;
Se nauraa kaupungin kohinalle, ajajan huutoa se ei kuule;
8 He espieth the mountains, his pasture-ground, and, after every green thing, maketh search.
se tähystelee vuorilta laiduntansa ja etsii kaikkea vihantaa.
9 Will the Wild-Ox be pleased to be thy servant? or lodge for the night by thy crib?
Taipuuko villihärkä sinua palvelemaan, ja yöpyykö se sinun seimesi ääreen?
10 Canst thou bind the wild-ox, so that—with the ridge—shall run his cord? Or will he harrow the furrows after thee?
Voitko ohjaksilla pakottaa villihärän vaolle, tahi äestääkö se laaksonpohjia sinua seuraten?
11 Wilt thou trust in him, because of the greatness of his strength? Wilt thou leave unto him thy toil?
Voitko siihen luottaa, siksi että sen voima on suuri, voitko jättää sen haltuun työsi hedelmät?
12 Wilt thou put faith in him, that he will bring back thy seed? and that, corn for thy threshing-floor, he will gather?
Voitko uskoa, että se palajaa ja kokoaa viljasi sinun puimatantereellesi?
13 The wing of the Ostrich that waveth itself joyfully, Is it the pinion of lovingkindness or the plumage?
Kamelikurjen siipi lepattaa iloisesti, mutta asuuko sen sulissa ja höyhenissä haikaran hellyys?
14 For she leaveth—to the earth—her eggs, and, on the dust, she letteth them be warmed;
Se jättää munansa maahan, hiekalle helteen haudottaviksi.
15 And hath forgotten, that, a foot, may crush them, —or, the wild beast, tread on them!
Ei se ajattele, että jalka voi ne särkeä ja metsän eläimet polkea ne rikki.
16 Dealing hardly with her young, as none-of-hers, In vain, her labour, without dread.
Se on tyly poikasilleen, niinkuin ne eivät olisikaan sen omia; hukkaan menee sen vaiva, mutta ei se sitä pelkää.
17 For GOD hath suffered her to forget wisdom, and given her no share in understanding.
Sillä Jumala on jättänyt sen viisautta vaille ja tehnyt sen ymmärryksestä osattomaksi.
18 What time, on high, she vibrateth her wings, she laugheth at the horse and his rider.
Kun se kiitää ilmaa piesten, nauraa se hevoselle ja ratsumiehelle.
19 Couldst thou give—to the Horse—strength? Couldst thou clothe his neck with the quivering mane?
Sinäkö annat hevoselle voiman, puetat sen kaulan liehuvalla harjalla?
20 Couldst thou cause him to leap like a locust? The majesty of his snort, is a terror!
Sinäkö panet sen hyppimään kuin heinäsirkan? Sen uljas korskunta on peljättävä.
21 He diggeth into the plain, and rejoiceth in vigour, he goeth forth to meet armour;
Se kuopii lakeutta ja iloitsee, lähtee voimalla asevarustuksia vastaan.
22 He laugheth at dread, and is not dismayed, neither turneth he back, from the face of the sword;
Se nauraa pelolle, ei säiky eikä väisty miekan edestä.
23 Against him, whiz [the arrows of] the quiver, the flashing head of spear and javelin;
Sen yllä kalisee viini, välkähtää keihäs ja peitsi.
24 With stamping and rage, he drinketh up the ground, —he will not stand still when the horn soundeth;
Käy jyrinä ja jytinä, kun se laukaten taivalta ahmii; ei mikään sitä pidätä sotatorven pauhatessa.
25 As oft as the horn soundeth, he saith, Aha! And, from afar, he scenteth the battle, —the thunder of commanders and the war-cry.
Milloin ikinä sotatorvi soi, hirnuu se: iihaha! Jo kaukaa se vainuaa taistelun, päälliköiden jylisevän äänen ja sotahuudon.
26 Is it, by thine understanding, that the Bird of Passage betaketh him to his pinions? spreadeth out his wings to the south?
Sinunko ymmärryksesi voimasta jalohaukka kohoaa korkealle, levittää siipensä kohti etelää?
27 Or, at thy bidding, that the Eagle mounteth, and that he setteth on high his nest?
Tahi sinunko käskystäsi kotka lentää ylhäälle ja tekee pesänsä korkeuteen?
28 The crag, he inhabiteth, and so lodgeth himself, on the tooth of the crag, and high fort;
Kalliolla se asuu ja yöpyy, kallion kärjellä, vuorilinnassaan.
29 From thence, he searcheth out food, far away, his eyes do pierce;
Sieltä se tähystelee saalista; kauas katsovat sen silmät.
30 And, his young brood, suck up blood, and, where the slain are, there, is he.
Sen poikaset särpivät verta, ja missä on kaatuneita, siellä on sekin."
