Jobin 7

1 Eikö ihminen aina pidä oleman sodassa maan päällä; ja hänen päivänsä ovat niinkuin orjan päivät?

Is there not a warfare to man on earth? And as the days of an hireling his days?

2 Niinkuin palvelia halajaa varjoa, ja orja työnsä loppua,

As a servant desireth the shadow, And as a hireling expecteth his wage,

3 Niin olen minä minulleni saanut turhat kuukaudet, ja minulla on monta murheellista yötä ollut.

So I have been caused to inherit months of vanity, And nights of misery they numbered to me.

4 Kuin minä levätä panin, sanoin minä: Koskahan minä nousen? ja sitte lueskelen, koska ehtoo tullee: minä olen ravittu kävellyksistä hamaan pimeyteen asti.

If I lay down then I said, 'When do I rise!' And evening hath been measured, And I have been full of tossings till dawn.

5 Minun lihani on puetettu madoilla ja maan tomulla; minun nahkani on ahvettunut ja hyljätyksi tullut.

Clothed hath been my flesh [with] worms, And a clod of dust, My skin hath been shrivelled and is loathsome,

6 Minun päiväni ovat lentäneet nopiammasti pois kuin syöstävä ja kuluneet ilman viivytystä.

My days swifter than a weaving machine, And they are consumed without hope.

7 Muista, että minun elämäni on tuuli, ja minun silmäni ei palaja hyvää näkemään.

Remember Thou that my life [is] a breath, Mine eye turneth not back to see good.

8 Ja ei yksikään silmä, joka minun nyt näkee, pidä minua enempi näkemän. Sinun silmäs katsokoon minua, sitte minä hukun.

The eye of my beholder beholdeth me not. Thine eyes [are] upon me — and I am not.

9 Pilvi raukee ja menee pois: niin myös se, joka menee alas hautaan, ei nouse jälleen, (Sheol h7585)

Consumed hath been a cloud, and it goeth, So he who is going down to Sheol cometh not up. (Sheol h7585)

10 Eikä palaja jälleen huoneesensa, ei myös hänen siansa häntä enää tunne.

He turneth not again to his house, Nor doth his place discern him again.

11 Sentähden en minä estä suutani; minä puhun henkeni ahtaudessa, ja juttelen sieluni murheessa.

Also I — I withhold not my mouth — I speak in the distress of my spirit, I talk in the bitterness of my soul.

12 Olenko minä meri eli valaskala, että sinä minun niin kätket?

A sea -[monster] am I, or a dragon, That thou settest over me a guard?

13 Kuin minä ajattelin: minun vuoteeni lohduttaa minun, ja minun kehtoni saattaa minulle levon, koska minä itselleni puhun;

When I said, 'My bed doth comfort me,' He taketh away in my talking my couch.

14 Niin sinä peljätät minua unilla, ja kauhistat minua näyillä,

And thou hast affrighted me with dreams, And from visions thou terrifiest me,

15 Että minun sieluni sois itsensä hirtetyksi, ja minun luuni kuolleiksi.

And my soul chooseth strangling, Death rather than my bones.

16 Minä kauhistun, enkä pyydä silleen elää: lakkaa minusta, sillä minun päiväni ovat turhat.

I have wasted away — not to the age do I live. Cease from me, for my days [are] vanity.

17 Mikä on ihminen, ettäs hänen suurena pidät, ja panet hänen sydämees?

What [is] man that Thou dost magnify him? And that Thou settest unto him Thy heart?

18 Sinä etsit häntä joka päivä, ja koettelet häntä aina.

And inspectest him in the mornings, In the evenings dost try him?

19 Miksi et minusta luovu, ja päästä minua, siihen asti että minä sylkeni nielisin?

How long dost Thou not look from me? Thou dost not desist till I swallow my spittle.

20 Minä olen syntiä tehnyt; mitä minun pitää sinulle tekemän, o sinä ihmisten vartia? miksis minun teit sinulles loukkaukseksi ja itselleni kuormaksi?

I have sinned, what do I to Thee, O watcher of man? Why hast Thou set me for a mark to Thee, And I am for a burden to myself — and what?

21 Ja miksi et minun pahaa tekoani anna anteeksi ja ota pois minun vääryyttäni? Sillä nyt pitää minun makaaman mullassa: ja jos minua aamulla etsit, niin en minä enää ole.

Thou dost not take away my transgression, And cause to pass away mine iniquity, Because now, for dust I lie down: And Thou hast sought me — and I am not!